Äidin rakkaus / Mother´s love.

Vuosia taaksepäin eräs ystäväni (jolla on lapsi) kertoi, ettei voinut katsella elokuvia joissa lapsia satutettiin tai heille sattui jotakin kamalaa. Ymmärsin sen joltakin osin, mutta en kuitenkaan ihan oikeasti. Ajattelin, että sehän on kuitenkin vain elokuva. Nyt minä ymmärrän, ihan oikeasti. Nautin elokuvista suunnattomasti, enkä ole koskaan ollut siinä mielessä herkkä hipiäinen, että en uskaltaisi katsoa jännittäviä ja raakojakin elokuvia. Mutta en osannut odottaa, että katsellessani elokuvaa jossa lapselle tapahtuu jotakin ikävää, tuottaisi minulle niin suuria ongelmia - tuntuisi siltä niin kuin tuo elokuvassa oleva lapsi olisi minun lapseni, minun ihana tyttöni. En osannut odottaa, että tunne olisi niin voimakas ja todellinen, että minun tulee sulkea hetkeksi silmäni ja alan itkeä (vaikka elokuva ei perustuisi tositapahtumiin), ja joskus elokuvan katselu täytyy lopettaa kokonaan.

Nyt kun tyttöni on noin 1,5 vuotias, hän on mennyt mummolaan hoitoon muutaman kerran yhdeksi yöksi. Vaikka näitä ”vapauden” hetkiä odottaa paljon, silti hyvästelen tyttöni kyynel silmissä ja mielessäni rukoilen, että noin tunnin kestävä automatka sujuisi mutkitta. Ja tämähän ei liity mitenkään siihen, ettenkö luottaisi vanhempieni kykyyn ajaa autoa tai hoitaa lastani. Kaikki liittyy vain siihen ylitse pursuavaan rakkauteen lastani kohtaan, joka saa minut välillä käyttäytymään kummallisesti.

Rakkaus jota tunnen tuota pientä (välillä niin hermojani koettelevaa) vipeltäjää kohtaan on suunnaton. Jos joku ikinä satuttaisi lastani tarkoituksellisesti ja erityisen julmasti, en löydä sanoja sille äärimmäiselle surun ja raivon sekaiselle tunteelle joka sisälläni herää. Jos lapseni katoaisi, elämälläni ei olisi enää muuta tarkoitusta kuin löytää hänet. Jos lapseni sairastuisi vakavasti, minäkin sairastuisin. Tekisin kaikkeni, että hänellä olisi parempi olla. Olisin valmis kuolemaan hänen puolestaan. Hän on minun silmäteräni. Hän on kallisarvoisempi kuin kaikki maailman rikkaudet yhteensä.

"Minun silmissäni, sinä olet aina ihmeellinen.

Kaikki piirteesi ovat täydelliset, olet niin kaunis.

Kun näen sinun hymyilevän, sydämeni pakahtuu.

Kun sinä naurat, koko sieluni tanssii.

Kun kutsut minua äidiksi, tulen niin onnelliseksi.

Kun sinuun sattuu ja itket, minäkin itken.

Kun olet vihainen ja osoitat minulle mieltäsi, rakastan sinua."

Some years back one of my friends (who has a kid) told me, that she couldn´t watch movies where something very awful happened to the children or they were hurt in a cruel way. I understood that in some way, but not really. I thought that it is just a movie. Now I understand, for real. I enjoy movies a lot and I have never been sensitive in that matter, that I couldn´t watch exciting and even harsh movies. But I didn´t expect, that watching movies where something very bad happens to a child, would be so difficult. That it would feel like the child in that movie would be my little girl. I didn´t expect, that the feeling would be so overwhelming and so real (even though the movie wasn´t based on a true story), that I have to close my eyes and I start to cry and sometimes I need to stop watching the film.

Now, as my daughter is about one and a half years old, she has stayed with my parent´s for a sleepover a couple of times. All though I wait for these “free times” a lot, I still say goodbye to her with a tear in my eye and I pray in my mind, that the one hour drive would go well. And this has nothing to do with the fact, that I wouldn´t trust my parents ability to drive or take care of my child. It´s all about the overwhelming love that I feel towards my child, that sometimes makes me act a bit weird.

The love that I feel towards that little (sometimes so nerve wrecking) little human being is enormous. If somebody would ever hurt my child intentionally and particularly cruelly, I don´t find words for that extreme feeling of pain and rage that wakes up inside me. If my child would disappear, my life wouldn´t have any other meaning than to find her. If my child would get sick in a serious way, I would also. I would do anything, that she would feel better. I would be ready to die for her. She is the apple of my eye. She is more precious than all the riches of this world.

"In my eyes, you are always wonderful.

Your every feature is perfect, you are so beautiful.

When I see you smiling, my heart bursts.

When you laugh, my whole soul is dancing.

When you call me mum, you make my so happy.

When you´re hurt and you cry, I cry.

When you´re angry at me, I love you."

This is how I screwed up.

Kun mietin tuota ylä-asteaikaista kotitalouskoetta uskallan veikata, ettei ehkä kovin moni ole munannut niin täydellisen sulavasti, kuin minä silloin munasin - kirjaimellisesti, munasin. Tämä oli siis kotitalouden käytännön koe, joka ei mennyt ihan putkeen...

Jännitin koetta paljon, sillä minulla ei tuolloin ollut juurikaan kokemusta leipomisesta tai ruoanlaitosta. Tehtävää en tarkemmin muista, mutta sen muistan, että ensin nostin pöydälle valmiiksi lasisen sokeri purnukan ja kaksi kananmunaa, jonka jälkeen lähdin hakemaan huoneen toiselta puolen jauhoja. Tullessani takaisin, olivat kananmunat vierähtäneet lattialle. En niitä jännitykseltäni ja kiireeltäni tietenkään huomannut (sillä aikaa oli vähän), vaan astuin niiden päälle ja liukastuin, huitaisin samalla lasisen sokeri purnukan ja näyttävässä kaaressa tömähdin lattialle pirstaleiksi menneen sokeri purkin säestämänä. Siinä sitten istuin sokerin, lasinsirujen ja kanamunan sekaisessa liejussa itsekin hämilläni ja tuijotin sanattomana opettajan ällistyneitä kasvoja.

Opettaja tuli onneksi apuun sotkuni siivoamisessa samalla kun minä mielessäni totesin tehneeni varmasti historiaa kotitalouden tunnilla - koko maailmassa ikinä koskaan. Urheasti kuitenkin jatkoin työskentelyäni - tai no, sähläämistäni - ja upotin käteni taikinaan. Huomasinpa sitten, että sormiini oli tullut lasinsiruista haavoja, joista tihkui verta. Tuijotin paniikissa taikinaa ja sitten kelloa. Ei hemmetti! Nyt on kiire! Taikina oli ainut tekele jonka olin tähän mennessä saanut aikaan (sillä minun olisi pitänyt tehdä muutakin), joten minun oli pakko käyttää se. Muuten kokeestani tulisi hylätty.

Lopputulosta en muista enkä kokeen arvosanaa, mutta sen nöyryytyksen, huvituksen ja kauhunsekaisen paineen tunteen minä muistan ikuisesti...

Tämä ei ole ainut moka kotitalouden tunnilla, sillä laitoinhan minä kerran teeleipiin suolaa kokonaisen desin teelusikallisen sijasta. Tunnin lopuksi meillä oli aina tapana syödä aina kaikki mitä olimme tehneet, ja muistan, kun joku luokkalaisista kysyi iljetystä äänessään: "kuka nämä teeleivät on tehnyt?" Haha. 

Silloin olin varma, etten koskaan tulisi pitämään leipomisesta tai ruoanlaitosta, mutta leipomisesta tuli sitten kuitenkin yksi intohimoistani. Ja tiedän mikä on dl ja tl... :).

When I think about the day in cooking and baking class in junior high school I dare to bet, that there can´t be many who has screwed up so badly as I did on that day. This was the test where I was supposed to bake, well that didn´t went as good as I´d hoped...

I was very nervous, cause in those days I had barely any experience of cooking and baking. I don´t remember what I was supposed to do, but I remember that I took sugarbowl first wich was made of glass and two eggs and I put those on the table. Then I went to get some flour, and when I came back, the eggs had rolled of the table down on the floor. I was so nervous and hasty (because of the short time limit we had), that I didn´t see them and I stepped on them and slipped. As I slipped, I swept the sugarbowl with me and I thumped on the floor in a very fashionable way, accompanied by the sugarbowl that smashed into pieces. There I was sitting in the sludge mixed with sugar, eggs and the shard of glass, staring speechless at the teacher´s awestruck face.

Luckily the teacher came to help me to clean the mess I made and I stated in my mind, that I surely did history in cooking and baking class in the whole world, ever. Relentlessly I continued my baking - or hazzling - and I put my hands in the batter. Then I realised, that my fingers had cuts from the broken bowl and they dripped blood. In panic I watched the batter and then clock and thought: "Oh shit! Now I need to hurry!" The batter was the only thing I had done (and there were more that I should´ve done), so I had to use it. Otherwise I would fail the test.

I don´t remember the end result of my baking or the grade of it, but the feeling of humiliation, amusement and horror I will always remember.

This is not the only blunder during those classes. I was making teacakes, where I put salt a whole decilitre, when it should´ve been one teaspoon. At the end of the class we used to eat what we had made and one guy asked with a grin on his face: "who made these teacakes?" Haha.

In that time I was sure, that I would never like baking or cooking, but the baking is one of my passions now. And I now know the diference between a decilitre and teaspoon... :)

On a date!

Vähän aikaa sitten pääsimme mieheni kanssa piiitkästä aikaa treffeille. Äitini tuli hoitamaan meidän pikku Danielaa ja saimme rillutella kokonaisen päivän! Olin suunnitellut päivän itse, niin että kaikki mitä teimme oli yllätystä miehelleni. Lähtiessämme ulos ovesta jumituin hetkeksi käytävään miettimään, että onko nyt varmasti kaikki tarvittava mukana. Sitä kun on tottunut lähtemään mukanaan aina vähintään yksi suhteellisen painava kassillinen jossa pullo maitoa, muutama vaippa, muutama lelu, kirja, tutti... lista jatkuu mitä kauemmin aikoo olla poissa kotoa. Nyt osasin oikein nauttia siitäkin, että kerrankin laukkuni on pieni ja kevyt! Ja oli sekin aika kivaa, että sain istua pitkästä aikaa auton etupenkillä oman kullan vieressä <3.

Ensin suuntasimme Helsingin keskustassa olevaan Amos Andersonin museoon, jossa emme olleet koskaan käyneet. Tämä oli meille aika harvinaista, sillä emme ole erityisen "museo-ihmisiä". Halusin päivään jotakin sellaista, mitä emme yleensä tee.

Some while ago we went on a date with my husband, our first in a looong time. My mum came over to look after our daughter and we got the whole day for our selves! I had planned the day on my own as a surprise for my husband. While we were leaving the house I got stuck in the hallway thinking, do I really have everything with me. You see, I´m used to carry at least one quite heavy bag with me, which includes one bottle of milk, a few diapers, a few toys, a book for babies, dummy... and the list goes on, the further away you´re leaving the house. Now I could really enjoy to carry just one small and light bag with me! It was also quite nice, that I was able to sit in the frontseat in our car beside my husband <3.

First we went to a museum in the center of Helsinki called Amos Anderson, a place we had never visited before. This was quite rare for us, because we are not the typical "museum-kinda people". I wanted to do something we don´t usually do.

Kokemuksena Amos oli ihan kiva, mutta ei mitenkään häkellyttävä. Yhdessä kerroksessa oleva murhatarina oli mielenkiintoisin, vaikka sen olisi voinut mielestämme tehdä vieläkin hurjemmaksi. Nappasin kuvat lemppareistani:

As an experience Amos was ok, but nothing extra ordinary. On one floor there was a murderstory, which was the most interesting - although it could´ve been more dramatic and intense. Here are the pictures of my favorites:

Alla kuvia museon näyttävimmästä kerroksesta.

 Below photos from the most beautiful floor of the museum.

Tämän jälkeen kävelimme keskustan ja bulevardin kaduilla Helsingin vilskeestä nauttien, josta suuntasimme ravintolaan nimeltä Boulevard Social. Olimme kuulleet ravintolasta hyvää, joten odotuksemme olivat aika korkeat.

Todella hyviä makuelämyksiä olivat alkudrinkki Moroccan flower power, grillattu lammas ja paahdettu kana. Muut tilaamamme ruoat sekä jälkiruoka olivat vähän pettymyksiä. Ravintolan tunnelma oli ihana (vaikka pöydät olivatkin ehkä hiukan liian lähellä toisiaan, romanttista illallista ajatellen), musiikki mieluista ja palvelu erittäin hyvää - tästä iso plussa!

After this we walked the streets of Helsinki enjoying the feeling of the city and then we headed to a restaurant called Boulevard Social. We had heard good feedback about it, so our expectations were quite high.

Really good flavours were the aperitif Moroccan flower power, grilled lamb on a stick and a roasted chicken dish. Other food we ordered, were a bit disappointment. The atmosphire was wonderful (allthough the tables were a little too close to each other,lacking privacy on a romantic dinner), music was nice and the service excellent - a big plus for that!

Romantic roses.

Love at first sight.

Tämä Mangon takki vei sydämeni heti kun sen päälleni laitoin - rakkautta ensisilmäyksellä!

This coat from Mango totally stole my heart the minute I tried it on - love at first sight!

In style. Coffee. My top makeups.

Tänä aamuna lueskelin uunituoreen In style-lehden - kahvin kanssa tietenkin! 

This morning I read the latest In style-magazine - with a cup of coffee of course!

Pidän siitä, että meikkini on kevyt eikä yhtään pakkelimainen. Ihoni on hieman kuiva (talvisin varsinkin), joten meikkini täytyy olla myös kosteuttava. Alla ovat luotto meikkini: Lancomen hypnose ripsiväri (luonnolliset, mutta tuuheat ripset), Lumenen seerumi meikkivoide: inkiväärikerma (kosteuttava ja ihanan kevyt), Lorealin true match valokynä (kevyesti peittävä ja kivasti valoa antava), make up storen huulipuna: happy (kosteuttaa ja tämä väri on vaan niiin ihana!) ja goshin luomiväri: kulta (pysyy todella hyvin ja antaa kunnolla väriä eikä karkaa iholta).
 

I prefer that my make-up is light and not too heavy. My skin is a little bit dry (especially during the winter time), so my make-up has to be moisturizing also. Below you can see my allies when it comes to makeups: Lancome´s hypnose mascara (natural but dense eyelashes), Lumene serum foundation: 1 cream beige (moisturizing and light), Loreal true match highlighting concealer (fades out a little bit and gives light), Make up store lipstick (gives moisture and this colour is just sooo lovely!) and Gosh eyeshadow: gold (holds very well and gives a good pigment, doesn´t wear off).

Ajatuksia kauneudesta / Thoughts about beauty

Tänä päivänä voin sanoa, että pidän itseäni kauniina ja erityisenä (vaikka olenkin äskettäin synnyttänyt ja kroppa on vielä aika rapa kunnossa). Osittainen kiitos tästä kuuluu miehelleni, jonka edessä minulla ei koskaan ole ollut häpeän tunteita. Hän ei koskaan ole luonut minulle paineita olla tietynlainen. Olen nimittäin painiskellut ulkonäköni kanssa joitakin vuosia sitten paljonkin – löytänyt itsestäni sitä sun tätä, minkä olisin toivonut olevan toisin. Vertailin itseäni muihin, usein malleihin ja näyttelijöihin. Ihannoin langan laihuutta ja tarkkailin kehoani paljon. Jo hyvin varhaisina teini vuosina minulla oli päiväkirja johon olin tehnyt itselleni tiukat säännöt siitä, kuinka paljon ja kuinka usein saan syödä makeaa. Tämän muisteleminen huvittaa, mutta toisaalta kauhistuttaa, sillä olin todella kapoinen ja hoikka – aina ollut.

Ulkonäkökeskeisyyteeni ja huonoon itsetuntooni vaikuttivat paljon mm. media (sen luomat kauneusihanteet), parisuhde jossa miehellä ei ollut tervettä käsitystä naisesta ja kauneudesta (ja useiden muidenkin miesten kommentit naisista ylipäätään), ja se, mitä sydämessäni oli, ei saanut tarpeeksi huomiota. 

Tiedostan, ettei minulla ollut juurikaan suhdetta omaan sydämeeni. En osannut pysähtyä pohtimaan ajatuksiani, tunteitani ja reaktioitani, joita huono itsetuntoni nostatti pintaan. En tiennyt, että sydämeni oli siltä kohtaa kipeä, kun vasta myöhemmin. Toisekseen, en myöskään ymmärtänyt mitä kauneus on. Tiesin kyllä pääni tasolla: kauneus on sisäistä - niin kuin sanotaan - mutta ei minun sydämeni sitä ihan todella uskonut.

Nyt ymmärrän, että sydämeni on se kuka minä olen. Se mitä sydämessäni on, heijastuu myös ulkoiseen olemukseeni, kaikkeen mitä puhun ja teen. Ymmärtäessäni elää enemmän elämää sydämestäni käsin, ulkonäkööni liittyvät paineet alkoivat kadota, eikä esim. medialla ollut minuun enää samanlaista voimaa. Sisälläni alkoi pikkuhiljaa kasvaa itsevarmempi ja rohkeampi nainen joka sanoi: ”hemmetti. Minä olen kaunis. Minähän en median ja kauneusihanteiden orjaksi aio ryhtyä!” Aloin oikeasti oivaltaa, että kauneus lähtee ensisijaisesti sisältä ja kuinka tärkeää on varjella ja tutkia sydäntään, koska sieltä lähtee koko elämä.

Toivoisin, että minulla voisi olla rakastavainen sydän. Että näkisin toisten sydämiin, pysähtyisin kuuntelemaan, itkisin ja nauraisin, tuntisin, eläisin enemmän. Ja se mitä minulle loppujen lopuksi jää ja mikä todella on merkityksellistä kun täältä joku päivä lähden, on se, kuinka paljon elämässäni on ollut rakkautta. Jos pitäisi valita ulkonaista kauneutta tai rakkautta ja viisautta, haluaisin mieluummin enemmän rakkautta ja viisaamman sydämen.

En kuitenkaan tarkoita, että naisen ei kannata laittautua/ehostautua, tuoda esiin persoonaansa tai harrastaa liikuntaa ja syödä terveellisesti. Ei piiloutuminen, vääränlainen vaatimattomuus, liikunnan puute tai jatkuva lohturuoan mättäminenkään ole tervettä. Kannatan kaikessa tasapainoa, joka tekee onnelliseksi ja tuo hyvää mieltä/oloa, ilman, että ulkonäkööni liittyvät asiat hallitsevat, tuovat paineita, en koskaan tunne olevani tarpeeksi ja tekevät minusta pinnallisen.

Vanheneminen on ärsyttävää. Kukapa ei haluaisi säilyttää kimmoisaa ja hehkuvaa ihoa. Mutta toisaalta kun olen asiaa pohtinut, on siinä hyvätkin puolensa. Muutokset kehossa ja kasvoilla haastavat sydäntäni näkemään sen, mikä on oikeasti kestävää ja todellista, kuka minä haluan olla ja mitä minun sydämessäni on. Määritänkö itseni sen mukaan, miltä näytän? Onko rypyillä oikeasti niin väliä, sillä minulla on ihana perhe, ystäviä ja rakkautta, joka on kuitenkin se kaikista tärkein asia koko elämässä? Ja jos nyt pohditaan ihan kunnolla, on maailmassa paljon naisia, joiden kasvot ovat tuhoutuneet syystä tai toisesta. Luulen, että jos minulle kävisi niin, ikävöisin ryppyjäni. On tullut myös katsottua kaikenlaisia dokumentteja köyhyydessä asuvista ihmisistä (mm. Arman Alizadin ristiretkiä), jotka raatavat päivästä toiseen saadakseen ruokaa suuhunsa ja kuitenkin heillä riittää iloa, sillä heillä on toisensa. Luulen, etteivät he murehdi moniakaan niin turhia asioita, kuin me länsimaalaiset. Köyhyyttä, sairautta tai mitään muutakaan kärsimystä en kenellekään toivo, mutta uskon, että sydän joka on nähnyt ja kokenut kipua, on saanut osakseen paljon sellaista viisautta, kypsyyttä ja kauneutta, jota ei koulujen penkeiltä tai marketin hyllyiltä saa.

Uskon, ettei plastiikkakirurgiaa tarvittaisi, jos me naiset (ja miehet) emme alistuisi sen sairaalloisen paineen alle, joka tänä päivänä meitä niin helposti kiusaa. Jos me ihan todella uskoisimme sisäisen ja ulkoisen kauneutemme voimaan ja keskittyisimme enemmän siihen kuinka sydämemme voi, ehkä vääränlaisten kauneusihanteiden voima murtuisi ja myös lastemme itsetunto voisi olla vahvempi.
Nainen (minkä ikäinen tahansa), ole ylpeä piirteistäsi, sillä kukaan toinen ei ole samalla tavalla ainutlaatuinen! Anna sydämesi tulla esiin ja loista kaikissa niissä väreissä, joita vain sinä omistat.

Ystäväni kirjoitti vähän aikaa sitten facebook- seinälle mielestäni liikuttavan keskustelun poikansa kanssa:

”Kyllä 5-vuotiaan pojan rakkaus voi olla hellyttävää. Näin eilen telkkarissa mainoksen muodonmuutosohjelmasta ja heitin vain, että oishan se itselläkin tarve jo muodonmuutokselle. Noel jäi tätä hiljaisuudessa pohtimaan ja myöhemmin kävimme seuraavan keskustelun:

-”Äiti mä en halua että sulle tehdään mitään muodonmuutosta.”
-  ”Miksi et? Eikö se ois kiva kun ois vähän jotain uutta?”
- ”Haluan että pysyt tällaisena. Nukutetaanko siinä muodonmuutoksessa?”
- ”Eikä nukuteta, ei se ole mikään leikkaus. Voitais värjätä hiuksia ja laittaa vähän kauniimmaksi.”
- ”En halua että sulla on vaalea tukka. Ja miten sua muka vois tehdä kauniimmaksi?”

                     

Today I can say, that I consider myself as beautiful and special (allthough I recently gave birth and my body is not in very good shape). Partly thank´s belongs to my husband, because he has never caused me to feel ashamed of my self. He has never put any pressure on me to be a certain kind of woman.You see, in my past i struggled quite alot with my looks - I found lots of things i wished to be different. I compared myself to others, often to models and actresses. I admired skinny ones and observed my body a lot. In my early teenage years I had a diary where I wrote clear rules for myself, how much and how often I´m aloud to eat sweets. Looking back on this makes me amused, but on the other hand it terrifies me, cause I was very skinny - always have been.

The things that had an influence on my self-esteem was media (standards of beauty), a relationship where the man didn´t have a healthy image of women and beauty (and many comments from other men) and what was in my heart, didn´t get enough attention. Now I´m aware of, that in those days I also didn´t have a very good relationship with my heart. I didn´t understand to pull up and ponder my thoughts, emotions and reactions that my bad self-esteem brought up. I didn´t know, that my heart was broken in that area, until later. On the other hand, I didn´t know what beauty was. In my head I knew that the beauty is inside - as they say - but in my heart I really didn´t believe that.

Now I understand, that my heart is who I am. All the things that I have in my heart, reflects on my outer beeing, in everything I do and speak. When I started to live my life more from the heart, the pressure concerning my looks started to fade away and for example media didn´t have the same kind of power on me anymore. There was growing a woman inside of me who started to be more confident and more brave that could say: "dammit. I am beautiful. I won´t be the slave of media and the standards of beauty!" I really started to realise, that beauty comes primarily from the heart and how important it is to guard and observe the heart, because the life comes from there.

I wish, that I would have a loving heart. That I would see the heart of others, that I would stay put and listen, that I´d be able to feel more, cry and laugh and live more. And what really matters in the end when I´m going to leave this earth, is how much love I have in my life. If I should choose outer beauty, or love and wisdom, I would rather have more love and a more wiser heart.

I don´t mean, that women shouldn´t never make up and do their hair, shouldn´t bring up their personality, exercise and eat healthy food. Either nor hiding and wrong kind of self-effacement, the lack of exercise and continuing eating of junk food is not healthy. I stand for the good balance that makes you happy and gives joy into life, without having the pressure of how I look and let that overrule me, without always feeling insufficient and without becoming to shallow.

Getting old is irritating. Who wouldn´t want to stay young and have a elastic vibrant skin. But in the other hand, when I have really thought about it, there´s some good aspects as well. All the changes on my body and my face challenges me to see, what really is lasting and real, who I wanna be and what is in my heart. Do I define myself by how I look? Do the wrinkles really matter, when I have a family, friends and love in my life, that is the most important thing in the life? And if you really want to dig deep, there is a lot of women, with ruined faces for what ever reason. If that would happen to me, I would miss my wrinkels. I´ve also watched some documentaries (among other things Arman Alizad) about people in poor circumstances, who work their asses off to get food, and still seems to be happy just to have each other. I guess that they don´t worry about the things we westerners often worry about, that actually in real life are so pointless. Poverty, sickness or any kind of misery I wish for no one, but I believe, that a heart that has seen and experienced a lot of pain, has received a lot of wisdom, maturity and beauty, that you can´t get from school or the the markets.

I believe, that we would not need plastic surgery, if we wouldn´t submit under the sick kind of pressure that prevails. If we would really, really believe the power in our outer and inside beauty and would focus more into what´s going in our hearts, maybe the wrong kind of standards of beauty would break and our childrens self-esteem would be stronger.

Women (in every age), be proud of your features, because no one else is unique in the same way. Let your heart be revealed and shine in all those colours, that is only your own.

My friend wrote a touching conversation with her son a while ago on her facebook wall:

"How moving is the love of a five year old. Yesterday I saw on a commercial of a makeover program and I just said, that maybe it would be time for some makeover on myself also. Noel stayed quietly thinking about this and later we had this conversation:

- " Mum, I don´t want you to have any makeover."

- "Why not? Wouldn´t it be nice to have something new?"

- "I want you to stay like this. Will you be put to sleep?"

- "No, it´s not a surgery. I would colour my hair and make myself more pretty."

- "I don´t want you to have a blond hair. And how could they possibly make you more beautiful?"